On surullista lukea uutisia, kuulla ihmisen lähteneen. Tietämättä syytä, tietämättä tarkoitusta. Taakse jää paljon tunteita, paljon kysymyksiä. Minkä vuoksi, mitä tapahtui?
-Sitten jotkut ratkiviisaat kehtaavat vielä ääneen sanoa, että se oli hänen oma valintansa, mitä siitä meuhkaamaan ja keskustelemaan, varsinkaan sosiaalisessa mediassa.
Tämän kaltaisen tapahtumien mainingeissa meillä jokaisella on tarve ja oikeus purkaa tunteitamme. Tänä päivänä se tapahtuu monesti tutuksi tulleiden kanavien välityksellä. Pidettiinpä siitä sitten tai ei.
-Ellei aihe itseä kosketa, voi vain olla hiljaa ja hyväksyä.
Tunteiden purkamista voidaan käsitellä myös velvollisuutenamme. Toisinaan kaikki me tarvitsemme kuuntelijaa ja tukijoukkoja tiukan paikan tullen. Monesti olemme saattaneet myös huomata, että kuuntelijasta olisi voinut olla apua myös tapahtumien ennaltaehkäisyssä.
Ihminen ei välttämättä paljoa tarvitse.
-Ehkä vain vierelleen kuuntelijan, toisen ihmisen, jolle purkaa tunteitaan. Iloja ja suruja.
Meillä kaikilla on mahdollisuus tukea läheisiämme. Antamalla aikaa, ja olkapään sitä tarvitsevalle.
Monesti apua tarvitseva ei hätäänsä myönnä, mutta nähdessämme tyhjyyden toisen silmissä, meillä on mahdollisuus.
-Mahdollisuus pelastaa hetki, päivä, kuukausi, ehkä joskus jopa koko elämä.
Tarvitsemme vain rohkeutta. Rohkeutta tarttua tilaisuuteen ja kysyä..
-Saanko auttaa? Tarvitsetko tukea? Kannetaanko yhdessä taakkaa, joka yksinäiselle on liikaa? -Kaksin kantaessa voimamme moninkertaistuu, ja taakka alkaa pienentyä.
Avunanto, ehkä se tosiaan on velvollisuutemme?
-Rakkauden voimaa on vaikea kyseenalaistaa.
